Tuulten temppeli (kirja-arvio)

Tuulten temppeli   kertoo teosofiasta ja siitä irtautumisesta sekä rohkeudesta pelossa

Kirjoittaja Hannele Pohjanmies kasvoi oikeassa temppelissä pelottavien henkiolentojen ja karman opin keskellä. Vapaalta vaikuttava henkinen kultti, tässä tapauksessa teosofia, oli todellisuudessa ankara ja vaativa. Hänen teoksensa Tuulten temppeli: Rohkaisukirja (Basam Books, 2022) on kirjoituskokoelma, joka kertoo samalla erään elämäntarinan.

Kun ihmisellä on jokin uskonnollinen tai uskonnollissävytteinen identiteetti, niin sen poistuminen omasta elämästä syystä tai toisesta (yleensä omasta tahdosta) vapauttaa mutta myös pudottaa uuteen, toiseen todellisuuteen. Siinä todellisuudessa on selviydyttävä yksin ilman uskonnon tai ideologian turvaverkkoa.

Lopulta uskontokin on vain mielessä. Se on tunteissa itseä ja toisia kohtaan. Se on sävelissä.

Kirjailija Hannele Pohjanmies on filosofian maisteri ja julkaissut rakkausrunoja sekä esseekokoelman Elämänrohkeuden juurilla: Selviytymistarinoita (Kirjapaja). Hän on suomentanut intialaista runoutta, etenkin Rabindranath Tagorea.

Tuulten temppeli rohkaisee elämään oman elämänsä täysillä lapsuuden ym. traumoista huolimatta. Se on erikoinen ja mielenkiintoinen sekä eläväinen lukukokemus. Itseä kiinnosti erityisesti tulokulma teosofiaan, koska olen viime aikoina tutkinut paljon kyseisen liikkeen historiaa.

Teosofisen Seuranhan perustivat amerikkalainen eversti Henry Steel Olcott ja venäläinen (ukrainalainen) aatelisnainen Helena Petrovna Blavatsky. Olen lukenut Olcottin päiväkirjoja. Lisäksi olen lukenut Madame Blavatskyn kirjoituksia. Lisäksi Pekka Ervastin kirjoitukset ovat tuttuja. Olen tekemässä tietokirjaa esoterian historiasta.

Minulle tuli mieleen, että tämän kirjan kirjoittajan vanhemmatkin ovat vain ihmisiä ja toki tulkinneet omalla tavallaan teosofiaa ja tätä maailmanmenoa. Siihen taas vaikuttavat aikaisemmat sukupolvet ja heidän tarinansa, sekä tulkintansa. Tähän päätyy myös aikuinen Hannele. Traumakertymästäkin voisi varmaan puhua. Se on usein tiedostamaton.

Mutta moni lapsi itse asiassa pelkää pimeää ja "henkiä". Entä jos siellä pimeydessä lymyääkin jotakin tuntematonta? Henkimaailman asiat voivat olla pelottavia, ja tulisikin olla tarkkana, jos niistä ylipäätään puhuu lasten kanssa. Mielestäni henkimaailmakeskustelut eivät kuulu lapsille. Silloinkin tulisi painottaa psykologista ja järjellistä selitystä pelkotilojen pahentumisen välttämiseksi. Tämä on vain oma mielipiteeni teologina.

Koulun uskonnonopetuksessakin on varmasti omat epäkohtansa, mutta koen sen silti melko turvalliseksi reitiksi tutustua uskontoon ja uskontoihin, koska esimerkiksi yläasteella kaikkien eri uskontojen edustajat opiskelevat suomalaisessa koulussa maailmanuskonnot (hindulaisuus, buddhalaisuus, juutalaisuus, kristinusko ja islam, sekä yleensä myös Kiinan ja Japanin uskonnot). Takaisin Tuulten temppeliin - kirjan otsikko kuvastaa muuten tosi hyvin sen sisältöä. Näitä tuulten temppeleitä meillä ihmisillä onkin tapana rakennella.

Intialainen Nobel-kirjailija Tagore (1861-1941) kirjoitti seuraavaa: "Dogmaattisessa uskonnossa kaikkiin kysymyksiin on lopullisesti vastattu, kaikki epäilykset täysin poistettu. Mutta runoilijan uskonto on elävä ja muuntuva, kuin ilmakehä maan ympärillä, missä valot ja varjot leikkivät piilosta..." Dogmaattinen eli opillinenhan on jotakin sellaista, mikä ei anna liikkumavaraa omalle ajattelulle. Mutta: "Se [runoilijan uskonto] ei koskaan lupaa viedä mihinkään lopullisiin johtopäätöksiin." Kuin vapaapudotus!

Isäni oli alun perin urkuri. Hän kuunteli 1920-luvulla Jyväskylässä kaupungin keskellä seisovassa kirkossa pappien puheita, kun istui urkuparvella odottamassa vuoroaan. Hänen uskonsa alkoi horjua ja koko elämä tuntui tarkoituksettomalta, vaikka kaikki oli ulkoisesti hyvin. - -Koko tilanne oli vähällä päätyä lopulliseen tragediaan, mutta silloin hän löysi teosofian. Siitä hänen elämänsä sai kokonaan uuden selityksen ja merkityksen ja kaikki epäilykset ja ristiriidat poistuivat. Kuolemakin muutti muotoaan. Hän alkoi osallistua Ruusu-Ristin toimintaan ja säveltää sille musiikkia. Järjestön perustaja ja johtaja Pekka Ervast arvosti hänen hartauttaan ja nimitti häntä hovisäveltäjäkseen. Teosofia oli isälle siis kantava voima. Mihin hänen tiensä olisi vienyt ilman sitä?

Karman lakia voi tulkita väljästi tai tiukasti, kuten kristinuskossa synnin käsitettä. Miten näistä lapsille kerrotaan, on aivan oma lukunsa, kirjoittaa Hannele Pohjanmies teoksessaan Tuulten temppeli. Niin se on kai kaikkien mustavalkoisten mielipiteiden ja äärilaitojen kanssa. Olisiko kultainen keskitie kuitenkin se paras?

Mielestäni teoksen tekijä kritisoi aiheesta henkistymistä. Se, että on henkinen, ei kiellä maallista olemassaoloa tai ole sen vastakohta. Se, että on henkisistä asioista kiinnostunut ei tarkoita sitä, että lakkaisi elämästä. Lakkaisi olemasta ihminen ja leikkaisi maalliset toimet pois liidellen vain valoisissa henkisissä sfääreissä.

Maan lapsi puolittain 

ja taivaan puolittain 

on enkeli ja ihminen. 

- Oiva Paloheimo

Sekä varjo että valo kuuluvat elämään. Ne kuuluvat myös ihmiseen. Jossain kohtaa temppelissä alkaa aina tuulla. Kukaan ei voi olla täydellinen paitsi Isä. Tuulten temppeli on teos, joka johdattaa ihmisen rikkomaan omat laatikkonsa ja murtautumaan niistä ulos riippumatta siitä, ovatko nuo laatikot pahvia, muovia vai terästä. Joskus se kestää useamman terapiaistunnon, mutta oma sisin ei ikinä voi olla armottoman väärässä.

Ennemmin tai myöhemmin taakasta tulee siunaus, mutta se edellyttää, että traumojen kivet lakkaavat vyörymästä sukupolvelta toiselle. Pohjanmies toteaa koskettavasti: "Näin kerran Saksassa eräässä linnassa vanhan, suuren, veistoksin koristellun pöydän. Opas kertoi, että sen oli veistänyt muuan munkki ja siihen oli mennyt koko tämän elämä. Kirjoitin muistiin: "Jonkun elämäntyö on pöytä." Oma elämäntyöni on lapsuudesta selviytyminen ja taistelu siitä, ettei vanha taakka siirtyisi seuraavalle sukupolvelle. Olen seissyt jyrkillä portailla ja estänyt suurta kiveä vyörymästä ylitseni alas päin."

Teoksesta tulee poukkoileva vaikutelma, mutta se on silti ehdottomasti lukemisen arvoinen, taidokkaasti kirjoitettu ja elämänmakuinen tarina. Itse asiassa se monta tarinaa: elämäntarinaa. Itsekin koen usein Tagoren ajatuksin: "Joudun eksyksiin siellä, minne on rakennettu tiet." Teitä pitkin on niin helppo kulkea. Liiankin helppo. Sitä urautuu. On eksyttävä tieltä, revittävä sääret auki metsäpoluilla löytääkseen kotiin.

Kirjassa on monta tarinaa, mistä syystä se kannattaa lukea. Se on sekoitus historiaa, runoutta ja elämäntietoutta. Elämä heittelee ihmisiä, myös niitä tunnettuja, ja traagiset kohtalot jättävät jäljen. He elävät, selviytyvät ja kuolevat aivan kuten mekin, kaikki muutkin ihmiset. Suosittelen teosta kaikille, jotka ovat kiinnostuneita ihmismielestä, ihmiskohtaloista ja ihmisestä yleensä sekä sukupuolesta.

Meidät heitettiin vuorille ja tasangoille kompastelemaan ja leikkimään, ja me leikimme hirveä ja leijonaa, perhosta, kerjäläistä ja jumalaa.
- Dan Andersson

Ihanaa, kuinka Tuulten temppelissä humiseekaan. Pieni myrskykään ei haittaa. Talvi on taas myöhässä. Syksy saa maalata maiseman. Kiitos Hannele Pohjanmies tästä hauskasta ja ajatuksia herättävästä teoksesta, jossa on monta eri puolta. Runoilija taitaa olla aina se yksinäinen sielu, joka etsii lukijoistaan kaltaistaan. Runoilija on aina suhteessa jonkin tai jonkun kanssa, on se sitten luonto, jumala tai henkilö. Vaikka elämä loppuisi, runous ei koskaan.

Joskus elämää vihaa, mutta lopulta sitä on aina rakastettava. "En minä kuolemaa pelkää. Pelkään, että en ollut olemassa", sanoi Jean Sibelius. Mielestäni kaikissa elämänkatsomuksissa ja uskonnoissa sekä maailmannäkemyksissä on jotakin hyvää, mutta myös huonoa, ovathan ne lähtöisin ihmisestä itsestään, vajavaisesta.

Kirja-arvion on kirjoittanut Tea Holm, teologi ja kirjailija.

Lainaukset ovat teoksesta Tuulten temppeli. 

Tuulten temppeli on tilattavissa Adlibriksesta.